Petikossa, heti Kehä III:n pohjoispuolella kohoaa Vantaan kaupungin omistama entinen maanläjitysalue. Tästä varsin urbaanista miljööstä on hyvää vauhtia muodostumassa monien maaseudulta tuttujen niittylajien tärkeä jalansija. Paahderinteessä saavat ahomansikat kukoistaa ja sinisiivet lennellä. Muutaman vuoden sinnikäs luonnonhoitotyö paikallisvoimin sai täydennystä 27.‒28.5.2023, kun WWF toi paikalle vapaaehtoisen talkoojoukon.
Päiväperhosia, mesipistiäisiä ja niittykasveja
Talkoolaiset lupiinin kimpussa paahderinteen alaosassa. Kuva: Eeva-Liisa Korpela
Vehkalanmäki on kaikkiaan noin kuuden hehtaarin suuruinen. Sen lajistollisesti edustavin osa on lounaaseen avautuva paahteinen rinne, jonka kasvimaailmaan kuuluvat muun muassa pukinparta ja pienet niittyjen kaunistukset, kuten nurmitädyke ja maahumala. Vielä muutama vuosi sitten rinne oli täysin vieraslaji komealupiinin valtaama. Tilanne on kuitenkin jo kohentunut huomattavasti hyönteisharrastaja Tomi Salinin ja Vantaan kaupungin työn ansiosta. Salin on myös kartoittanut lajistoa sekä laatinut alueen hoitosuunnitelman toimiessaan Vantaan ympäristökeskuksen palveluksessa.
Alue ei kuitenkaan ole pelkkää avointa niittyä, vaan sen monipuolisuudesta kertoo jo havaittujen päiväperhoslajien määrä. Niitä on kolmessa vuodessa kertynyt 39, mukana esimerkiksi rauhoitettu kirjoverkkoperhonen. Mäellä on rehevämpiä osia ja pieniä metsiköitä ja puuryhmiä, joissa on monipuolisesti eri pensas- ja puulajeja. Paikan muista perhoslajeista maininnan ansaitsee tietenkin erittäin uhanalainen viheryökkönen, jonka esiintymä on hoitotoimien keskiössä.
Pistiäispuolellakin riittää vilinää. Talkoiden aikana kivikkokimalaiskuningatar etsi pesäpaikkaa rinteestä ja pitkäsarvimehiläinen näyttäytyi voikukalla. Myös esimerkiksi maamehiläisten pesissä loisiva harvinainen hammaskiertomehiläinen on havaittu mäellä.
Mammuttiaroilta lupiinin vaivaamalle paahderinteelle
Vehkalanmäki on niin sanottu uuselinympäristö. Tällä tarkoitetaan ihmistoiminnan synnyttämää aluetta, jossa perinnebiotooppien lajit voivat menestyä. Muita uuselinympäristöjä ovat esimerkiksi tienpientareet, johtoaukeat ja pienlentokentät. Vehkalanmäen kaltaiset paikat paahteisine rinteineen voivat olla tärkeitä myös harjulajistolle.
Mustatäplähiipijä havaittiin talkoiden aikana, tässä ahomansikan kukalla. Kuva: J. Tyllinen, Laji.fi.
Entä mitä ovat perinnebiotoopit? Ne ovat erilaisia ketoja, niittyjä, hakamaita ja metsälaitumia ‒ siis sellaisia ympäristöjä, joita karjatalous niitto- ja laidunnuskäytäntöineen loi pitkän ajan kuluessa ennen tehomaatalouden aikaa. Ihmistoiminnan synnyttämiä ympäristöjä toisin sanoan nämäkin, mutta uuselinympäristöjä vanhempaa perua. Laidunnuksen ja niiton loppuessa ne kasvavat vähitellen umpeen.
Kaikki perinnebiotoopit ovat luontotyyppeinä uhanalaisia, samoin kuin niillä viihtyvät, valoa ja lämpöä rakastavat kasvi- ja hyönteislajit. Tällä lajirikkaalla joukolla on tietenkin vielä paljon pidempi historia kuin suomalaisella maataloudella. Voidaankin tehdä ajatusleikki, jossa Suomi-Filmien kukkaniityt ja laitumet olivat oman aikansa uuselinympäristöjä.
Talkoot osa laajempaa luonnonhoitohanketta
Vehkalanmäen talkoot ovat osa WWF:n Perinnemaisemahelmet-hanketta (2023–2024), joka saa rahoitusta valtion Helmi-elinympäristöohjelmasta, Kunta- ja Järjestö-Helmi-rahoitusinstrumentin kautta. Hankkeessa kunnostetaan talkoovoimin myös kahta muuta aluetta, Helsingin Uutelan ja Sastamalan Vehmaanniemen perinnemaisemia. Uutelassa tehdään yhteistyötä Helsingin kaupungin kanssa ja Vehmaanniemi on WWF:n omistama alue.
Vehkalanmäellä talkoillaan uudestaan lauantaina 1.7.2023 ja Uutelassa 10.–11.6., 2.7. ja 25.–27.8.2023
Teksti: Eeva-Liisa Korpela, suojeluasiantuntija, WWF Suomi