Kaikki Suomen perinnebiotooppien luontotyypit ovat uhanalaisia, ja ne ovat uhanalaisten pölyttäjiemme tärkeimpiä elinympäristöjä. Hoidettujen perinnebiotooppien määrä tulee romahtamaan, jos tukiehtoihin suunnitellut muutokset toteutuvat. Tämä on kuitenkin vielä estettävissä kansallisilla päätöksillä.

Laiduntamalla hoidetut perinnebiotoopit ovat uhanalaisten pölyttäjiemme tärkeimpiä elinympäristöjä. Niillä esiintyy myös taantunutta lajistoa sekä perinnebiotoopeilla on merkittävää maisemallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Perinnebiotooppien määrän lisääminen on ollut sekä maatalous- että ympäristöpolitiikan yksi keskeinen tavoite.

Perinnebiotooppeja on jäljellä alle prosentti runsaan sadan vuoden takaisesta määrästä. Niiden lukumäärän ja laadun kato kiihtyi sotien jälkeen. Vasta viime vuosikymmeninä hoidettujen perinnebiotooppien lukumäärä on alkanut hitaasti kasvaa. Tähän on päästy eri hallinnonalojen, neuvontajärjestöjen ja viljelijöiden pitkäjänteisellä yhteistyöllä. Kotieläintilojen vähentyessä laidunten ja eläinten kohtaanto-ongelmaa on lievitetty muun muassa Laidunpankin avulla. Metsähallituksessa on myös tehty hartiavoimin töitä laiduntajien löytämiseksi suojelluille arvokohteille.

Laidunnus ylläpitää perinnebiotooppien monimuotoisuutta

Perinnebiotooppien määrän suotuisa kehitys uhkaa nyt kääntyä merkittäväksi laskuksi. Syynä tähän ovat maatalouden ympäristösopimuksiin soveltuvan tukikelpoisen alan määrittelyyn tehdyt tiukennukset. Tukialasta halutaan rajata pois kaikki aaria suuremmat alat, jotka eivät ole varsinaista perinnebiotooppia. Tällaisia ovat esimerkiksi metsäisten laitumien kallioalueet sekä varvikot.

Uuden linjauksen mukaan nykyisin monesti hyvinkin laajoista metsä- tai rantalaitumista poimittaisiin tukikelpoisiksi lähinnä muutamia ”mansikkapaikkoja”, jolloin muusta laidunalasta huolehtiminen jäisi viljelijän omalle vastuulle. Taustalla lienee ajatus siitä, että tukea ei haluta maksaa alalle, jolla sen perusteena olevaa toimenpidettä eli laidunnusta ei juurikaan tapahdu ja jolla ei ole rehuntuotannollista merkitystä. Tukiehdot on siten määritelty yksin eläintuotannon lähtökohdista – muut tavoitteet unohtaen.

Metsälaidunosuus

Laitumen metsäiset ja muut vastaavat alueet uhkaavat jäädä tukiehtojen ulkopuolelle, vaikka ne ovat tärkeä osa luonnonlaitumien monimuotoisuutta. Kuvat Riku Lumiaro.

Tällainen muutos tulkinnassa perustuu puutteelliseen ymmärrykseen perinnebiotooppien ja niiden hoidon luonteesta. Perinnebiotoopeilla ja muilla luonnonlaitumilla esiintyy tyypillisesti erilaisia kasvillisuustyyppejä laikkuina tai vyöhykkeinä, joiden selvärajainen erottaminen on vaikeaa. Karjaa ei voi ohjata laiduntamaan tasaisesti, joten luonnonlaitumella on aina sekä ylilaidunnettuja että lähes koskemattomia laidunosia. Laidunnuksen voimakkuus laitumen eri osissa vaihtelee vuodesta toiseen ja muuttuu myös pidemmän ajan kuluessa laidunnuksen muovatessa kasvillisuutta. Perinnebiotooppia onkin välttämätöntä hoitaa laajempana kokonaisuutena – hyväksyen, että hoitotoimet näkyvät paikoin enemmän, paikoin vähemmän.

Uhkana perinnebiotooppien ympäristösopimuksien päättyminen

Esitetty tukikelpoisen alan määritelmä on ongelmallinen myös siksi, että hyväkuntoiset perinnebiotoopit kehittyvät vähitellen laidunnuksen ja hoidon myötä. Kun perinnebiotooppien alaa halutaan kasvattaa, se on tehtävä nykyisiä metsä-, kallio- tai ranta-alueita kunnostamalla, vaikka osa alueista ei täyttäisi esitettyä tukikelpoisen alan määritelmää. Esimerkiksi kangasmainen kallioalue voi kehittyä kalliokedoksi, jos sitä pitkäjänteisesti laidunnetaan. Tulee myös muistaa, että nykyiset tukirajaukset ovat jo ELY-keskusten asiantuntijoiden hyväksymiä ja arvokkaana pitämiä. Kohderajauksia on lisäksi tarkennettu valtakunnallisen perinnebiotooppien inventointikierroksen yhteydessä.

Oma lukunsa ovat viljelijöiden kohtaamat taloudelliset haasteet. Maamme maatalous kärsii syvistä kannattavuusongelmista, ja luonnonlaitumilla viljelijän käteen jäävä kate on erityisen pieni. Jos tukikelpoista perinnebiotooppialaa nakerretaan esitetyllä tavalla, useille viljelijöille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin luopua perinnebiotoopista kokonaan. Uhkana onkin, että suurta osaa perinnebiotooppien ympäristösopimuksista ei uusita nykyisen sopimuskauden päättyessä, jolloin hoidettujen perinnebiotooppien ala tulee lähivuosina romahtamaan.

Asian korjaaminen on kuitenkin edelleen mahdollista, ja kansallisesti omissa käsissämme. Valtaosa maamme ympäristösopimuksista uusitaan tulevan talvikauden aikana, ja niissä sovellettavia tukiehtoja voidaan vielä muuttaa. Tämä edellyttää, että maataloustukien ehdoista ja valvonnasta vastaava Ruokavirasto arvioi asiaa uudelleen ja tekee tarvittavia korjauksia. Kaikkien perinnebiotooppeja arvostavien on syytä tehdä työtä asian korjaamiseksi tarjoamalla sekä pitäviä perusteluja että toimivia vaihtoehtoja.

Janne Heliölä, Sonja Forss, Mikko Kuussaari ja Marjaana Toivonen